sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Sukutarina suomalaiseen tapaan: Tua Harno, Ne jotka jäävät


"Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isien pahoista teoista" (2 Moos 20: 5). Tässä Tua Harnon taitavassa esikoisromaanissa Ne jotka jäävät ilmenee se, mitä olen aina ajatellut tämän Raamatun-kohdan tarkoittavan. Ei mitään mystistä kostoa, sukukirousta, vaan sitä, mitä me teoillamme ja tekemättä jättämisillämme seuraaville sukupolville siirrämme. Katkeaako ketju Fridan kohdalla? Se selviää lukemalla tämä psykologisesti syviä vesiä luotaava sukukertomus. 

Fridan isänisänäidistä: "Joskus me kaikki erehdymme toivomaan, että rakastettumme tekisi meidät onnellisiksi, mutta kauheinta on, kun vaadimme sitä lapsiltamme. Luulen, että tämä tarina alkaa naisesta, joka teki nuo molemmat virheet."

Fridan isänisänisästä: "Per meni omaan huoneeseensa ja unohti vaimonsa kuin jalkalampun.

Fridan isänäidinisästä: "Mustat hiuksensa hän oli perinyt isältään, mieheltä, joka oli 30-luvun alussa painanut hatun päähänsä ja sanonut: nyt minä lähden.

Fridan isänäidistä: -- ja niin mustahiuksinen tyttö kasvoi ilman isää, ja löysi kaupungista miehen, joka sanoisi nuo samat sanat..."

Fridan isänisästä: "kumpikin näytti parastaan toiselle. Eikä Raimo huudahtanut, miksi isä lähdit, minä en ehtinyt edes syntyä, kun sinä olit jo matkalla pois. Eikä Poju paljastanut, kuinka hän kerta toisensa jälkeen rakastui ja epäonnistui. Hän ei tiennyt, miksi hän kiersi rakkaudesta toiseen kuin ääni simpukan sisällä löytämättä koskaan tietä ulos."

Fridan äidistä: "Mutta äidin talossa ei musiikki soi. Hän luopui televisiostakin, ja lopulta kodista Helsingissä. Hän muutti omalle mökilleen. Ainoat äänet, joita äiti kestää kuulla, ovat kuikan huudot."

Fridan isästä: "..hänellä oli tavoite. Saada auringontäyteinen, riemunkiljahteleva perhe ympärilleen. Eikä Raimo ollut ollenkaan huomannut, kuinka lapsilla oli tapana tuhota perheidylli." "..yritti olla kaksi ihmistä yhtä aikaa, sitten kolme, ja lopulta hän monistui kymmeniksi -- noin käy, kun lupaa enemmän kuin on tarkoitettu. Noin käy, jos kuuluu niihin, jotka menevät rikki jäämällä, kun heidän pitäisi lähteä." 

Emil: " Minä niin toivoisin, että meillä olisi lapsi. Minä täytän neljäkymmentä muutaman vuoden päästä, Emil ajatteli. Frida, mihin meidän elämämme menee?"

Frida: "Eivät ne rakasta jotka lähtevät, vaan ne jotka jäävät -- lupasin jäädä, jos rakastaisin. Minä kestäisin tylsyyden ja kaiken ahdistavan, rakastaisin ja jäisin, ja se olisi rakkauden korkein aste." 

"Lapsi pelottaa minua järkyttävästi. Pelkään, että kun on lapsi, niin ihminen ei saa olla yksin pienessä huoneessa, jossa on ikkuna. Sitten on oltava läsnä muissa huoneissa, toisten kanssa, perheen kanssa. Ei saa sulkea ovea ja olla yhtä kaukana kuin se, joka on valtameren takana."

"Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun."


perjantai 22. huhtikuuta 2016

Sukutarina amerikkalaiseen, ranskalaiseen ja brasilialaiseen tapaan

Pitkä lukemattomuus katkesi kirjaston lukukasseihin, joista valitsin teeman Sukutarinat. Ensimmäinen teos oli Jeffrey Archerin Kane ja Abel. Se kertoo samana päivänä 1900-luvun alussa syntyvistä kahdesta pojasta. Toinen näkee päivänvalon varakkaassa perheessä Bostonissa, toinen keskellä metsää Puolassa. Kirjassa seurataan kummankin sukutarinaa kolmen sukupolven ja monien vaiheiden läpi. Alkupuoli kirjasta on episodimainen ja nytkähtelevä, mutta keskiosa imee mukaansa jännittäviin vaiheisiin. The Sunday Times kuvaa teosta "parhaaksi koskaan kirjoitetuksi kirjaksi". Minulle se ei ollut sellainen, mutta vei mukanaan puutteiden ja taistelun sekä rikkauksien ja glorian pyörteisiin.

Toinen sukutarina oli Hélene Grémillonin esikoisteos Uskottuni. Teos alkaa vuodesta 1975, kun Camille Werner saa äitinsä kuoleman johdosta saapuvien surunvalittelujen lomassa paksun kirjeen, jossa alkaa tarina Lois'sta ja Anniesta. Tarinassa Annie tutustuu M:n pariskuntaan, mikä muuttaa heidän kaikkien kohtalonsa peruuttamattomasti. Kirjeitä tulee lisää, mutta miten Camille littyy vuosikymmenien takaisen tarinan henkilöihin. Sen selvittämiseksi kirja on luettava viimeiseen virkkeeseen saakka. Hieno tarina kerrassaan!

Kolmas sukutarina, brasilialaisen Daniel Galeran Hyöky, vie lukijan seuraamaan nuoren miehen matkaa, kun hän isänsä itsemurhan jälkeen lähtee selvittämään, mitä isoisälle Garopaban kalastajakylässä aikoinaan tapahtui. Kirjassa ei ulkoisesti juurikaan tapahdu, mutta tapahtuu kuitenkin paljon, yli 400 sivun verran. Eteläamerikkalainen kerrontatyyli eroaa huomattavasti eurooppalaisesta tai amerikkalaisesta, ja siksi nuoren miehen odysseiaa oli virkistävää seurata. Kirja alkaa yhdestä hetkestä ja päättyy toiseen. Välissä on unia, sukelluksia, baareja ja muistista haihtuvia kasvoja.



keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Ommelten välinen aika -tv-sarja

Espanjalaiset ne osaavat sarjojen teon. Miellyin vuonna 2014 Gran Hotel -sarjaan, ja tänään katsoin aloitusjakson 17-osaisesta, palkitusta Ommelten välinen aika -sarjasta. Se pohjautuu María Dueñasin 2009 kirjoittamaan samannimiseen romaaniin ja sijoittuu 30-luvulle Espanjan sisällissodan aikaan.

Sira on asunut kahdestaan ompelijaäitinsä kanssa, joka on opettanut tyttärenkin ompelemaan. Aikuistuva Sira on alkanut serustella virkamies Ignacion kanssa, mikä tuo turvaa kiristyvän tilanteen takia työnsä menettäneiden naisten elämään.

Eräänä päivänä Sira kuitenkin kohtaa vihreäsilmäisen miehen. Lisäksi äiti paljastaa, kuka tytön isä on. Tästä alkaa tarina siitä, mihin järjetön rakkaus ja mieletön sota Siran kuljettaa.

On se vain niin, että espanjalaisessa mielenmaisemassa on jotain niin mukaansatempaavaa. Ihmiset puhuvat välillä minuutissa enemmän kuin kokonaisessa Kaurismäki-elokuvassa. Sitten taas yksi katse tai tunnekuva kertoo kokonaisen tarinan. Näyttelijävalinnat ovat tässäkin espanjalaissarjassa todella osuvat. Kuvaus ja upea musiikki luovat koskettavia tunnelmia. 

Tiedossa on muotia, jännitystä ja tunteiden laaja skaala. Sarja on katsottavissa Yle Areenalta 30 päivän ajan.