sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Kun mustarastas laulaa

Olen lukenut Linda Olssonilta hauraan koskettavan Laulaisin sinulle lempeitä lauluja ja taitavasti rakennetun Kaikki hyvä sinussa. Nyt luin odottavalla mielellä neljännen romaanin Kun mustarastas laulaa (2014) ja olen kyllä joltisenkin pettynyt. En saanut teoksesta oikein mitään otetta. Henkilöt eivät alkaneet mielessäni elää, ja luin eteenpäin odottaen, milloin tarina alkaa vetää mukanaan. Niin ei käynyt.

Aloitus on kiehtova. Miksi nainen ei halua tavata ketään? Kieli oli edelleen kaunista, kuten aiemmissakin teoksissa. Syvempi viestikin avautuu, vaikka sitäkin ehkä liiankin kanssa toistetaan:

"Mutta se tie, jota hän oli tänään lähtenyt kulkemaan, johti väistämättä jonnekin. Ja hän tiesi,  ettei voi sallia sitä itselleen. Sillä jokainen päivä, jokainen hänen hyväksymänsä kutsu, jokainen hänen vastaanottamansa palvelus veisi häntä auttamattomasti lähemmäksi sitä, mitä hän nimenomaan oli parhaansa mukaan pyrkinyt välttämään.
     Aivan kuin tuo mies, tuo ystävällinen ja ajattelevainen mies olisi tämänpäiväisen, liikuttavan avosydämisyytensä myötä onnistunut murtamaan Elisabethin panssarin, jonka hän niin huolella oli ympärilleen rakentanut.
      Se ei tuntunut lohdulliselta. Se oli kivuliasta."

Siinäpä se sitten. Loppukin oli oudon kikkailevalla tavalla jätetty avoimeksi. Jotain annettiin ymmärtää, mutta jätettiin kömpelösti ilmaan roikkumaan. Kaikki hyvä sinussa -teos piti hengästyttävällä tavalla koukussaan, ja lopun käänteet olivat nerokkaat. Siihen verrattuna Kun mustarastas laulaa jäi todella haaleaksi.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Sopimus ja Lukija

Audrey Mageen Sopimus kertoo naimisiin menevästä nuorestaparista natsi-Saksan aikana. Käydään toista maailmansota, ja Saksa on päättänyt helpoin voitoin tulla maailmanvaltiaaksi. Tarinaa kerrotaan Venäjällä sotivan Peter Faberin ja natsivallan kerman suosiota nauttivan Katharina-vaimon näkökulmia vuorotellen.

Sopimus on vangitseva, ahdistava ja aito. Kirjaa on mahdoton laskea käsistään, ja toisaalta se saa aikaan kuvottavan ja epätoivoisen olon. Sopimus kuvaa toista maailmansotaa jollain tapaa eri vinkkelistä. Kirja ei juurikaan kerro juutalaisista vaan huomio on keskittynyt siihen, miten tavalliset saksalaiset sodan kokivat. Fokus on koko ajan yksilön kokemuksissa, ja siksi kirjan tapahtumat tuntuvat käsinkosketeltavan tosilta.

Alussa molemmilla nuorilla on idealistiset ajatukset kaiken tarkoituksesta ja tulevaisuudesta:

"Molemmat naiset heittivät kengät jalastaan, säntäilivät ympäri asuntoa ja nauroivat avatessaan ovet valtaviin makuuhuoneisiin ja parvekkeille. Keittiön vetolaatikot olivat täynnä leikkuu- ja vatkausvälineitä, ja kaapeissa oli pinoittain tärkättyjä pellavalakanoja, pöytäliinoja, lautasliinoja ja valtavia, pehmeitä pyyhkeitä, jotka olivat yhä täysin valkoisia.
"Heillä oli kaikkea", sanoi Katharina.
"Kun meillä ei ollut mitään", sanoi Rouva Spinell. - -
"Koruja?" kysyi herra Spinell.
"Ei", Katharina sanoi. "En ainakaan nähnyt."
"Kirottuja varkaita, kaikki tyynni. He nielevät ne, tiedättehän. Piilottaakseen ne meiltä."

"Tykinruokaa. Siinä kaikki. Venäläisten aseille ja saksalaisten kunnianhimolle."
"Oletko juonut, Faustman?"
"Reinisch ylennetään siitä hyvästä, että hän marssittaa meitä sataviisikymmentä kilometriä Venäjän lumessa."
"En kuuntele tuota, Faustman. Sinä haastat vain uudestaan riitaa."
"En haasta. Olen vain kyllästynyt siihen, että meitä käytetään hyväksi."
"Olet sotilas, ja nyt on sota."
"Mutta mistä nyt soditaan?"
"Suuremmasta Saksasta."
"Kenen kustannuksella? Ei Berliinin herrojen, joilla on mahat täynnä. Meidän kustannuksellamme, Faber. Meidän elämämme."

Mutta kuten historia on osoittanut, hybris vaihtuikin hamartiaan:

"Saksa on suurempi kuin sinä, Katharina. Suurempi kuin me kaikki."
"Hirviö, jolle me syötämme miehemme? Sitäkö se on, isä, tämä sinun Saksasi?"
- -
"Meistä tulee maailman mahtavin maa."
"Täynnä lapsia ilman isää. Vaimoja ilman aviomiestä. Sitäkö se suuri suunnitelma on?"
"Odota vain. Se toteutuu vielä."
"Ei, ei toteudu. Se on jo epäonnistunut."

"Kolme ja puoli viikkoa, eikä ketään ollut tullut. Sisään lentäneet lentokoneet lähtivät aina raskaammassa lastissa kuin tulivat, veivät kapteeneja, yliluutnantteja, majureita, joiden kasvot oli värjätty keltaisiksi kuin keltatautisilla. Mutta hän näki, että heidän silmänsä olivat valkoiset ja terveet.
     Hän tökki tulta nostaakseen kipinöitä. Hän ei aikonut taistella enää, vaarantaa henkeään upseerien vuoksi, jotka olivat liian pelkureita jäädäkseen, hän ei paljastaisi vatsaansa venäläisten raketeille, jotka kimposivat nyt jäisestä maasta pisrstoen ja repien yhä suurempia reikiä saksalaisten ruumiisiin. Ei. Hän pysyttelisi turvassa, jotta voisi olla isä pojalleen."

Katsoin tänään Areena-leffan Lukija, joka perustuu Bernhard Schlinkin samannimiseen romaaniin. Myös se käsittelee natsi-Saksaa ajatuksia herättävällä tavalla. Elokuvassa keskitysleireiltä selviytynyt sanoo: 

"Minulta kysellään jatkuvasti, mitä opin leireillä. Ei se ollut terapiaa. Eivät ne olleet mitään yliopistoja. Sinne ei menty oppimaan. Se on täysin selvää. Mitä haluatte? Että annan anteeksi hänelle? Katharsiksen voi kokea teatterissa tai kirjallisuudessa. Ei keskitysleirillä. Leiri ei anna mitään. Yhtään mitään."

Oikeasta sodasta ei seuraa katharsista, ei mitään hyvää. Ei syyllisille, ei syyttömille, ei aloittajille, ei lopettajille, ei voitetuille, ei voittajille.  

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kertoo lestadiolaispariskunnasta ja heidän kipuilustaan aidon uskonsa ja ihmisten (miesten) asettamien uskontoperinteiden välillä. Aiheeseen on perehdytty huolellisesti, ja erilaisia näkökulmia tuodaan dialogeissa, päähenkilön pohdinnoissa sekä blogiteksteissä ja niiden kommenteissa ansiokkaasti esiin. 

Kirjaa voi lukea siitäkin näkökulmasta, miten paljon vaatimuksia naisille ja äideille ylipäätään asetetaan ja miten paljon ulkoapäin määritellään, millainen kunnon naisen ja äidin tulee olla. Tässä kirjassa vaatimukset asettaa uskonyhteisö sekä sen arvot pienestä asti sisäistänyt oma mieli. Samankaltaisia vaatimuksia asetetaan kuitenkin niin blogeissa, naistenlehdissä, mainoksissa, työmaailmassa kuin kahvipöytäkeskusteluissakin.

Naisten elämää raskauttavien perinteiden paino piileekin juuri siinä, että vaatimuksia eivät esitä vain miesten kirjoittamat tekstit, määräykset ja kirjoittamattomat lait vaan myös vanhemmat naissukupolvet, jotka toimivat esikuvina nuoremmille. Juuri tästä syystä nykyään länsimaissa jo monet 6-vuotiaat pikkutytöt pitävät itseään lihavina ja kokevat tarvitsevansa laihdutuskuuria.

Itseäni jäi kaihertamaan se, kuinka hyveellisinä ja kiusattuina lestadioilaislapset esitettiin. Olipa tilanne ainakin aikaanaan usein juuri toisinpäin. Toinen asia, mikä ihmetytti, oli se, miten Vilja romahtamiseen asti hoiti niin huolella leipomiset, siivoamiset ja muut kotiaskareet. Itselläni ainakin huusholli oli kuin pommin jäljiltä eikä pulla todellakaan tuoksunut siinä vaiheessa, kun lapset olivat vuosia putkeen valvottaneet. Ehkä tämä 'suorittamisesta' luopuminen pelastikin täydelliseltä loppuun palamiselta, toisin kuin Viljalle kävi. 

Taivaslaulu on hienosti kirjoitettu. Loppuratkaisua ei osannut etukäteen ennustaa. Kirjassa on ajattelemisen aihetta muustakin kuin lestadiolaisuudesta. Seuraavaan kuvaan voi varmasti ainakin moni pikkulapsiperheen äiti samastua:

"Jos minä leikkaisin tukan, värjäisin, pukisin vintiltä päälleni punaisen toppapuvun ja vanhat silmälasit, laittaisin huuliin yves rocherin kirjeessä tullutta mainoshuulipunaa ja korviin lasten prinsessasetistä takavarikoidut helminappikorvakorut ja katoaisin.-- Ja heidän etsiessään vanhaa Viljaa nousisin bussiin, matkaisin pohjoiseen, sinne missä aurinko ei talvella nouse, ja vuokraisin pienen mökin, jonka pöydällä olisi aina naistenlehtiä, mandariineja ja jugurttikuorrutteisia cashewpähkinöitä ja sohvalla siniruudullinen shaali ja suuri pehmeä tyyny. Sinne jäisin ja nukkuisin ensimmäisen vuoden, lukisin pitkään ja söisin hitaasti, ja lähikaupassa asioidessani sanoisin nimekseni Rauha."