Inside out - mielen sopukoissa

Eilen kävimme venetsialaisviikonlopun kunniaksi katsomassa Disney-Pixarin uuden elokuvan Inside out - mielen sopukoissa, jonka on ohjannut Pete Docter. Se kertoo 11-vuotiaasta tytöstä, jonka mielen sopukoissa eleleviin tunteisiin - Iloon, Suruun, Pelkoon, Inhoon ja Kiukkuun - pääsemme tutustumaan.

Elokuvassa avataan hyvin aivojen toimintaa muistoineen, tunteineen ja muistin toimintoineen. Ääneen pääsevät lähinnä ilo ja suru. Ilon mielestä kaikkien pitää keskittyä positiivisuuteen ja hyvään mieleen, ja hän pitääkin itseään muita tunteita parempana. Hän kun ajattelee, että iloisuudella pärjää parhaiten ja kokee tehtäväkseen pitää muiden tunteiden vaikutuksen tytön elämässä minimissä. Varsinkin Suruun hän tuskastuu moneen otteeseen.

Muidenkin tunteiden merkitystä olisi voinut tuoda enemmän esille: Pelko ei ole aina turhaa ja liioiteltua vaan voi estää ihmistä hakeutumasta vaarallisiin tai vahingollisiin tilanteisiin. Kiukku on tärkeä voimavara, että voi tarpeen tullen olla myös jämäkkä ja asettaa rajoja. Inhon tehtäväksi jäi elokuvassa lähinnä ulkonäköseikat ja parsakaalin inhoaminen, ja tämä hahmo jäikin tunneskaalan ilmaisussa vaimeimmaksi. Ehkä elokuva olisi kuitenkin monimutkaistunut liikaa, jos kaikki tunteet olisivat osallistuneet tasavahvasti.

Kouluikäiset poikani olivat haltioissaan. Elokuvaan oli saatu vauhtia, jännitystä ja vaarallisia tilanteita, ja nousipa kyynelkin (äidillä) jossain kohdassa silmään. Kouluikäistä pelottavia kohtauksia ei ollut. Pienimmille juoni olisi hankalasti seurattava ja painajaiskohtaus saattaisi säikäyttää. Mielestäni ihan aiheellisesti elokuvan ikäraja onkin 7 vuotta. Pellekammoisen kannattaa myös olla varuillaan.

Juoni vetää Inside outissa hyvin, vaikka jotkin kohdat avautuvat ehkä aikuiselle paremmin. Psykologiaa oli elokuvassa oikealla tavalla, ei liian korkeissa sfääreissä lennellen eikä liian yksioikoisen opettavaisesti alleviivaamalla. Tunteiden käsittely olikin tämän elokuvan erityisansio. Kun lapset lukevat tutkimusten mukaan yhä vähemmän, ja tunteisiin samastumiskyky, empatia, sitä myöten on kaventumassa, on tärkeää, että elokuvayhtiöt tarttuvat tähän haasteeseen.

Pixar osaa asiansa: tuntee lapsikatsojat mutta ottaa huomioon myös aikuiset ja heidän viihtyvyytensä. Voin siis suositella Inside out - mielen sopukoissa - elokuvaa. Aikuinen saa elokuvasta oivalluksia ja miettimisen aihetta, ja lapsikatsoja viihtyy erinomaisesti tärkeän aiheen äärellä.

Asiakas kantaa kanta-asiakaskortteja

Silmäni sattuivat tänään wc-paperipakkaukseen, jonka kyljessä luki "Liity Serla-klubiin". Siis ei hyvää päivää, pitääkö vessapaperin ostamiseenkin liittää jonkinlainen kanta-asiakkuus. Voisin tekstin mukaan kerätä kivoja koodeja, joilla saisin jotain tuotteita (todennäköisesti pehmo-oravan) ja voisin osallistua tuotteiden kehittämiseen. Mutta haluanko osallistua tuotekehittelyyn. No en halua en! Varmasti löytyy taitavampia ihmisiä, ihan yritykseen palkattuja ammattilaisia siihen tarkoitukseen.

Mielestäni tässä kanta-asiakkuustouhussa on menty kovin pitkälle. En voi väittää olevani mitenkään innokas shoppailija, ja silti minulta löytyy varmasti nelisenkymmentä kanta-asiakas-/klubi-/leimakorttia.

On tietysti tämä vakio Plussa-kortti, jota jopa käytän aktiivisesti. S-etukortin hakemuksenkin täytin jo vuosia sitten, mutta olisi pitänyt mennä johonkin S-liikkeen toimistoon, niin meni liian vaikeaksi. Ykkösbonuskorttia en koskaan hankkinutkaan, ja onneksi en, kun nyt ne ovat muuttuneet Pinsseiksi. En halua tietää.

Jokaikisellä vaatekaupalla on sitten oma korttinsa, samoin koruliikkeillä, apteekeilla, sisustusliikkeellä, luontaistuotekaupoilla, kirjakaupoilla, kirjakerholla, lelukaupalla, urheiluliikkeellä ja patonkikaupalla. Korttien lisäksi moniin vaatekauppoihin pitää muistaa ottaa lisäksi mukaan mainoksen mukana tullut kuponki, kun eihän niitä alennuksia tietenkään voi saada pelkkää korttia näyttämällä.

Näiden lisäksi mukana olisi mukava pitää yleishyödyllisiäkin kortteja, kuten Kela-kortti ja verenluovutuskortti, jos joutuu vaikka shoppailureissulla suojatiellä auton yliajamaksi. Ja sitten elintenluovutuskortti, jos siitä tömäyksestä ei selviäkään. Jos taas postiin on asiaa, täytyy ajokortti olla mukana, vaikka ei ole toistakymmeneen vuoteen autoa ajanutkaan. Mutta onhan se ihan edullinen henkkari.

Myös kirjastokorttien (sekä kaupungin- että koulutus-) olisi hyvä olla mukana, koska juuri kun keskustassa näkee kirjaston, muistaa, että kirjojen palautuspäivä umpeutuu kohtsillään. Joissakin paikoissa voi myös olla alennus pääsylipusta MLL:n tai OAJ:n kortilla, joten nekin mukaan. Ähtärin eläinpuistossa ainakin sain ilmaisen pääsylipun.

Ja nämä kortithan ovat huuuurjan käteviä, paitsi että kun ne saa tungettua jonkinlaiseen lokerikkoon (joka repeilee, kun on aina liian vähän muovitaskuja), ne ovat niin iso ja painava mötikkä, ettei sitä viitsi esimerkiksi työlaukussa kanniskella. Kun siis piipahtaa kotimatkalla ostamaan jonkin pakollisen työvaatteen, kun ei kesän jälkeen mikään mahdu päälle, niin eihän se kortti ole mukana. Just sen vaatteen olisi saanut 15 euroa halvemmalla sillä perhanan kortilla, ja sitten vaate pitää periaatteesta jättää kauppaan. Niin että kannattiko myyjäosapuolen laittaa tällainen kätevä kanta-asiakastarjous? Ei kannattanut ei!

Jos sitten kanniskelet sitä mötikkää tai olet tunkenut lompakon joka kolon täyteen kortteja, niin kylmä hiki nousee, kun päätät lähteä kassaa kohti. Kaivelet lokeroita ja kaivelet lisää, pläräät ja pläräät ja yrität kuumeisesti muistella, minkä värinen kortti tässä putiikissa mahtoi olla vai oliko se pahviläpyskä. Kasaat ostokset johonkin hyllylle, asemoit muut kassit jalkoihin ja alat kaksin käsin etsiä taas uudelleen, kunnes huomaat sellaisen pikkupikkuläpykän neljän muun läpyskän välissä, kun nämähän olivat luulleet, että tällainen miniläpyskä olisi kuluttajalle kätevämpi. No ei ole ei!

Monessa kaupassa olen kysynyt, että eikö näitä tietoja näin 2000-luvulla voisi koodata esimerkiksi ajokorttiin, ja herttaiset myyjähenkilöt ovat kyllä olleet myötätuntoisesti samaa mieltä, mutta eipä vaan sellaista tietotekniikan ihmettä ole tapahtunut (Voisiko johtua siitä, että naiset enemmän näiden korttien kanssa pusaa. Jos miesten pitäisi takataskussaan roudata 40:ää korttia, heti olisi tällainen systeemi keksitty.)

Luovutan sitten monesti, että menkööt bonukset ja umpeutukoot kerätyt alennukset, kun on niin hiki ja jonoa on takana ja ei pysty, ei kykene. Joissakin kaupoissa on sitten varmaan säälistä ryhdytty siihen, että kun sanoo, että on mulla kyllä kortti, mutta eipä just nyt tässä, niin suostuvat ihan nimen naputtelemaan koneeseen. Johan löytyy bonukset ja koodit sieltä tietomakoneelta. Mutta toisissa liikkeissä ei tietenkään tällaiseen alkeelliseen nimen näpyttelyyn ryhdytä, kun meillä on tämä kortti.

Yksi liike on riemastuttava poikkeus, nimittäin Pentik. Siellä on huomattu, että on hyvä tehdä asiat asiakkaalle helpoksi. Heillä on kätevä sovellus, jonka voi aktivoida kännykkään, ja on aina kanta-asiakaskortti ja alennuskoodit näppärästi mukana. Sieltä voi myös lukaista kuukauden tarjoukset. Nykyään kun monilla on se tärkein kortti eli pankkikortti kännykän suojakotelossa mukana, eipä sitten muuta tarvitse muistaa. Hyvä Pentik!

P.S. Kirjoittajalla ei ole yhteyksiä kehuttuun yritykseen.

Hiljaisuuden spiraali

Opin tänään uuden termin, nimittäin hiljaisuuden spiraali, jonka kuvaus kuuluu näin:

"Median kautta ihmiset aistivat, mikä on enemmistön mielipide. Hiljaisuuden spiraalina tunnettu ilmiö saattaa aiheuttaa sen, että julkisuudessa jokin tietty mielipide hautautuu pitkäksi aikaa pois näkyviltä, koska ihmiset ilmaisevat vain median välityksellä aistimaansa enemmistökantaa, jonka seurauksena media uskoo tämän todellakin olevan oikea enemmistön mielipide ja kirjoittaa vain siitä. Näin mediankäyttäjät saavat vahvistusta käsityksilleen ja ovat yhä varmempia mielipideilmastosta, jolloin äänekkäät pysyvät äänessä ja hiljaiset hiljenevät yhä enemmän. Todellisuudessa hiljaisten mielipide saattaa olla enemmistön mielipide, mutta he eivät uskalla sanoa sitä ääneen, koska luulevat olevansa vähemmistössä." http://www10.edu.fi/lukiodiplomi/media/#81

Pitäisi jaksaa siis kommentoida, avata suunsa ja näppäimistönsä, kun monikulttuurisuus, homoseksuaalisuus, sukupuolten tasa-arvo, oppimisvaikeudet, erityisherkkyydet tai muut neurologiset erityispiirteet ja ylipäätään ihmisten oikeus tulla kohdelluksi omana erityislaatuisena itsenään leimataan huuhaaksi ja muoti-ilmiöksi. Kun isoon ääneen julistetaan, että "ei ole ennenkään sellaista ollut, että jotkut höyrypäät vaan ovat keksineet tällaisen ja ovat vaatimassa jotain ymmärtämystä, että lopettaisivat nyt nuo turhat hömpötykset."

Pitäisi jaksaa, vaikka vasta-argumentit ovat asiantuntemukseltaan sellaisella tasolla, ettei tiedä, itkisikö vai nauraisiko. Vaikka tuntuisi, että ei jaksa taistella tuulimyllyjä vastaan. Vaikka näyttäisi, että lähtee lingolla jättiläistä vastaan.

Koska voihan olla niin, että jättiläinen onkin vain isoääninen kääpiö.

Välitilinpäätös siivoten

KonMarin siivouskirja on puhuttanut ihmisiä. Olen lukenut kirjasta artikkeleita ja blogipostauksia, vaikka en itse kirjaa ole lukenutkaan. Kirjasta on poimittu monia herättäviä ajatuksia. Keväällä minulle sattui muutaman päivän mittainen vapaa, jolloin aloin tehdä perinpohjaista siivousta ja tyhjennystä, "kuolinsiivousta". Ei, en ole sairas enkä vanha, mutta mieleni pohjalla alkoi kolkuttaa ajatus siitä, että täytän kohtsillään neljäkymmentäkaksi, jonka ikäisenä äidinäitini kuoli syöpään.

Ihminen ei suinkaan saa rauhassa elää omaa elämäänsä vaan on lenkki sukupolvien ketjua. Jokin aiempien sukupolvien trauma, kohtalo tai asetelma tulee eteen tulevissa sukupolvissa, vaikka he eivät sitä tietoisesti ajattelisikaan. Levottomuus, outo pelko tai lukko valtaa mielen, kun jokin ikä tai elämänvaihe aktivoituu. Sukutarinoita kerrotaan ja niiden mukana jo edesmenneiden ääni tulee kuuluviin jälkipolville. Saatamme toistaa kohtaloita, ajautua niiden vietäväksi tai yrittää ottaa niistä opiksi.

Olen usein miettinyt, mitä mummoni mahtoi miettiä, kun 30-luvulla tiesi joutuvansa pian jättämään lapsensa, nuorimmaisena 3-vuotiaan äitini, pärjäämään ilman äidin hoivaa. Luulen, että mikäli äidinäitini ei olisi kuollut nuorena, en itsekään miettisi vielä tässä iässä kuolemaa kovinkaan konkreettisesti.

Isäni kuolema noin kuusi vuotta sitten herätti ajattelemaan myös tavaroiden kohtaloa. Tavarat, irtaimisto kuten sanotaan, voivat olla todellinen ongelmien vyyhti jälkeläisille. Mitä tavaroille tehdään, millaisia merkityksiä ne kantavat, miten niiden arvoa punnitaan, mikä on muistojen hinta.

Päädyin siihen lopputulemaan, että ihmisen on tärkeä kohdata kuolevaisuutensa sitäkin kautta, että pysähtyy ajattelemaan jo eläessään tavarapaljouttaan. Haluaako jättää lapsilleen ullakolta kellariin asti ulottuvan vyyhdin perkattavaa siihen hetkeen, kun tunteet ovat muutenkin pinnassa? Tai haluaako tavaroidensa aiheuttavan mielipahaa ja turhautumista? Kannattaisiko jättää jäkeensä vain todella merkityksellisiä esineitä ja nekin mieluiten valmiiksi toivotulle saajalleen nimettyinä?

Ongelma on tietysti se, että ei voi olla varma, mitkä tämän hetken tavarat ovat niitä, joilla on lapsille tunnearvoa. Tuleeko hävittäneeksi sellaista, mitä lapsi olisikin kaivannut. Luultavimmin kiertoon pääsee siivouksen ja raivaamisen myötä kuitenkin joutavaa roinaa, jonka häviäminen nurkista tuo kaikille selkeyttä, tilaa hengittää. Toki on tiettyjä asioita, joita itsekin halusin säilyttää, vaikka ne jonkun muun silmissä olisivatkin turhaa. Olen esimerkiksi säästänyt kaikki saamani kirjeet ja kortit. Hävitykseltä säästyivät myös valokuvat sekä kirjat. En ole minimalismin kannattaja, joten kauniit ja hyvää mieltä tuottavat esineet, joille kodissa on paikka, säilytin kodikkuutta ja lämminhenkisyyttä tuomaan. 

Kirjojani käsittelin sekavin tuntein. Tiedän, että suurimmasta osasta ei saisi euroakaan ja että kolmenkymmenen vuoden päästä niiden kieli ja tyyli on niin vanhahtavaa, että poikani tuskin tulevat niistä montaakaan lukemaan. Minulle ne kuitenkin ovat edelleen tärkeitä, luen niitä toistamiseen ja ne ovat ikään kuin osa identiteettiäni. Ja käypä lukiolainenkin kiitettävästi lainailemassa kotikirjaston antimia. Ne saivat siis edelleen jäädä, lasiovellisissa kirjahyllyissä hyvässä järjestyksessä. 

Valtava helpotus syntyy kuitenkin kakenlaisen joutavanpäiväisen krääsän ja turhien vaatteiden hävittämisestä. Kodit ovat täynnä hetken mielijohteesta hankittuja turhakkeita. Valitettavasti tavaran hamstraaminen voi myös tarttua lapsiin, ja siksi lastenhuoneiden siivoaminen kannattaa tehdä ilman lapsia. Jos lapsi ei viikkoon sen jälkeen ole kysellyt minkään tavaran perään, voi jätesäkit huoletta heittää kierrätykseen. Lasten tavarat ja lelut saattavat kuitenkin olla juuri vanhemmille vaikea pala, kun nostalgiahuuruissa järki sumenee. Itse laitoin lasten äitiyspakkauslaatikoihin muistorikkaita esineitä. Päättäkööt sitten itse aikuisena, ovatko ne heille tärkeitä.

Joku on joskus sanonut, että ihminen haalii neljäkymmentä ensimmäistä vuotta tavaraa ympärilleen, ja seuraavat neljäkymmentä vuotta yrittää päästä siitä eroon. Voi kun olisikin siinä ensimmäisellä puoliskolla ymmärrystä pysähtyä ajattelemaan ennen kuin kantaa mitään huonolaatuista, muka-tarpeellista kotiin. Kaikkinaiset muovihärpäkkeet, kertakäyttökalusteet, hetken muodissa olevat vaatteet ja näppärät vempaimet olisi suosiolla kannattanut jättää kauppaan. Jos niitä on kuitenkin nurkkin kertynyt, on vapauttavaa irtautua tavaroiden kahleista. Kun urakan on tehnyt, ei kaupassakaan tee mieli vaarantaa hyvää oloaan tarttumalla tavaramarkkinoiden tarjontaan.

Ihmisen on hyvä tuulettaa välillä huoneitaan ja komeroitaan, tyhjentää ja tehdä tilaa. Samalla voi raivata ajatuksistaan kuonaa ja karstaa, avartaa mieltään ja tehdä elämässään välitilinpäätöksen.